Äitejä ja tyttäriä

Aira Leino:
Miniäksi Ritalan äitille (Äidinäiti 1893 – 1938)

Hilda Hellfors syntyi perheensä nuorimpana 9.10.1893 Vampulassa ja myös kuoli Vampulassa juuri neljäkymmentäviisivuotispäivänsä kynnyksellä 4.10.1938. Hänet vihittiin Oskari Ritalan kanssa 16.6.1918. Nämä tiedot löytyvät Sulo ja Marja-Leena Järvisen sukukirjasta ”Paimenessa ja presidentinlinnassa” eli Urjalan Tolvan suvun tauluista 1873 – 4731, jotka käsittelevät VIII sukupolvea Ritalan puolelta.
Hilda Hellforsin isä Kalle Hellfors oli syntynyt 1859 ja kuollut 1895, jolloin hänellä oli ikää vasta kolmenkymmenenkuuden vuoden verran. Hildan äiti, Johanna Matilda oli syntynyt 1861 ja kuollut 1899. Hänkin oli kuollessaan vain noin kolmekymmentäkahdeksanvuotias. Hän oli syntyjään Kallionpää ja pariskunta oli vihitty vuonna 1882.

Vartuttuaan Hilda palveli piikana Vampulassa isossa talossa, jonka nimi oli Isotalo. Hildalla oli paksu, musta, palmikoille kiedottu tukka ja kasvot tyttömäisen pyöreät.

Isontalon pelloilla kävi myös talon torpparin, Vihtori ja Johanna Josefina Ritalan, poika Oskari taksvärkkitöissä. Tumma oli Oskarinkin tukka ja parta musta. Pituutta miehellä ei tainnut olla paljon yli 160 senttiä. Liekö Isontalon elopellolla leimahtanut lemmen liekki, kun nuoret siellä katsoivat toistensa siniharmaisiin silmiin? Niin vain kävi, että heistä tuli pari ja kesäkuussa 1918 heidät vihittiin avioliittoon.
Hildan anoppi ei jostain syystä katsonut miniäänsä suopein silmin. Anoppi lienee pitänyt itseään vähän parempana, kun oli lähtöisin tavallista isommasta torpasta, Huhtamon Tuliniemestä, eikä hän olisi suonut pojalleen piikaa vaimoksi? Olisi kai pitänyt olla komeammat lähtöasemat?

Hän oli itse nuoruudessaan kulkenut eri taloissa ompelemassa lähinnä miesten vaatteita. Anoppi, jota perhepiiri kutsui Ritalan äitiksi ja kyläläiset puolestaan Ritalan Viinuksi, antoi lapsenlastensakin ymmärtää, ettei heidän äitinsä ollut tarpeeksi hyvä.

Äitini on kertonut, kuinka Ritalan äiti oli suuri auktoriteetti, voimakastahtoinen ja määräilynhaluinen leski-ihminen. Toisaalta hän oli hyväsydäminen. Niihin aikoihin, 1920 – 1930 -luvuilla, jotkut ihmiset olivat niin köyhiä, että joutuivat pyytämään leipäpalaa parempiosaisilta. Ritalan äiti ei koskaan kieltäytynyt auttamasta ahdingossa olevia. Ritalasta kulkijat saivat usein myös yösijan.

 

Hildalla riitti työtä kodin ja kuuden lapsensa hoitamisessa. Sen lisäksi hänelle jäivät talon työt, koska perheen isä kävi kodin ulkopuolella rakennuksilla töissä. Lapset joutuivat osallistumaan työntekoon niin pienestä kuin kykenivät. Navetassa ammui muutama lehmä, niiden seurana orrella kaakatti kymmenkunta kanaa, lampaita määki karsinoissa ja myöhemmin kai hankittiin porsaskin.
Hilda oli iloinen ja leikkisäkin. Anna-Liisa muistaa, kun pojat Otto ja Vihtori olivat vielä pieniä ja Vihtori oli juuri oppinut kävelemään, että äiti Hilda oli ottanut poikiaan kädestä kiinni ja pyörinyt piiriä heidän kanssaan laulellen

hyppään, tanssaan
kultani kanssa,
ai, ai, ai kun on lystiä vaan
Hildalla oli hyvä lauluääni, hän hyräili aina työtä tehdessään jotain. Hän oli nuorena osallistunut nuorisoseuran toimintaan, muun muassa näytelmiin. Helena-tytär on harrastanut kuorolaulua jo monia vuosikymmeniä. Taito ja innostus lienevät hänellä äidinperintöä.
Hilda oli myös kätevä ja taitava käsityöihminen. Hän ompeli itse omille lapsilleen, ehkä olosuhteidenkin pakosta ja virkkasi mielellään. Anna-Liisa sai virkatun villapäähineen, josta muistaa kuitenkin tuulen puhaltaneen läpi. Lakkiin piti laittaa vuori. Myös puutarhanhoito innosti Hildaa. Kaikille lapsille hankittiin omat nimikko-omenapuut ja puutarhassa kasvoi paitsi juurikkaita ja vihanneksia myös kukkasia.
Hildalla oli varmasti raskaita vuosia heti naimisiin mentyään: synnyttää ja kasvattaa kuusi lasta, tehdä kodin työt ja hoitaa karja. Siinä sivussa melkein koko ajan rakennustyöt olivat kotonakin meneillään. Ensin rakennettiin asuinrakennus, ja myöhemmin, vuonna 1938 valmistui uusi kivinavetta, jonka tosin rakensivat Markun miehet Vampulasta, mutta talon töissä oleville yleensä annettiin ruoka talosta. Ei ihme, että Hildalla alkoi ilmetä päänsärkyä. Lieneekö ollut korkea verenpaine, sitä tuskin koskaan mitattiin.
Lokakuun alussa vuonna 1938 oli Ritalassa tappuripäivä. Hilda oli mennyt pellolle lehmiensä tykö ja kun häntä ei alkanut kuulua takaisin, Oskari oli mennyt katsomaan, missä Hilda oikein viipyy. Oskari löysi Hildan kaatuneena ja halvaantuneena pellolta. Hilda eli muutaman päivän ja sitten menehtyi aivohalvaukseen lokakuun neljäntenä vuonna 1938. Hilda kuoli vain 44-vuotiaana, jolloin vanhin lapsista oli kaksikymmentä- ja nuorin kuusivuotias. Suru oli suuri äidin poismenon vuoksi. Äitiä olisi perheessä tarvittu vielä pitkään.

Nuoruustangoa sodan varjossa (Äiti 1921 – 2011)

Tahdomme sua onnitella
kaikkea hyvää toivotella!!

Tuli väki Tulosen
jos sais kahvikupposen,
vielä palan känttyä
niin juhlat on pystyssä.

Kaksikymmentäyksi syksyllä
oli hyvin tärkeä syntymä.
Toiseksi vanhin lapsista
olet Pervonsuon sakista.

On siinä saanut askeltaa
jos kahdeksankuukautisena aloittaa.
Nyt on vuotta kahdeksankymmentä
päivänsankari täyttävä.

Et ole itseäs hemmotellut
laiskana, jouten lekoitellut.

On ollut se työtä uurastusta
monenlaista aherrusta.

Sanotaan, on elo silloin parasta
kun se on täynnä vaivaa askarta.

Kaikkea vanhaa rakastat
tarkasti ne talletat.

(Jos näet päässä vanhan liinasen
heti teet ostotarjouksen!!)

Lapsena aina laulettiin
luota ihanaan enkeliin.

Toivon loppuelämäsi
Enkelit ois vieressäsi.

”Ymmärtäväisen sydän
tutkistelee sananlaskuja
ja viisaan halajamus
on kuulevainen korva”
Siirakin kirja

Näin riimitteli Ritalan sisarussarjan nuorin, Vappu Tulonen, kun saapui miehensä Laurin kanssa sisarensa Anna-Liisan kahdeksankymmentävuotissyntymäpäiville sankarin kotiin Palojoen Valtaselle 28.9.2001. Sisarussarjasta oli tuolloin jäljellä neljä.

* * * * *

Oli paras puintiaika, elettiin vuoden 1921 syyskuun loppua. Hilda oli ollut Isossatalossa tappurissa, kun aika oli täysi ja lapsi ilmoitti maailmaan tulosta. Hilda joutui keskeyttämään työpäivänsä ja lähtemään kotiin eli Ritalaan, jossa asui Oskarin kanssa nuorenaparina siihen aikaan. Lapsi syntyi iltapäivällä viiden aikoihin Ritalan pirtissä ja lapsenpäästäjänä oli ollut Juhana (Johanna) Ilomäki, joka toimi paikkakunnalla myös hierojana.
Oskarin ja Hildan toinen lapsi oli tyttö. Hän sai nimekseen Anna-Liisa. Kummeiksi vanhemmat pyysivät Josefiina ja Heikki Nurmelan, tilalliset naapurustosta. Niin kuin Vapun onnittelurunossa kerrotaan, Anna-Liisa oli liikkuvaista lajia ja oppi kävelemään jo kahdeksankuisena. Siihen aikaan lapsia liekuteltiin kehdossa. Muistan oman lapsuuteni ajoilta käyneeni Ritalassa Anteron ollessa vielä pieni, kun häntä Ritalan vanhassa pakarissa liekuteltiin. Liekö kehto ollut sama, jossa jo Anna-Liisaa tuuditeltiin unten maille?

 

Oskari ja Hilda asustivat Ritalan pirtissä, kunnes ostivat naapurista Pervonsuon vanhan torpan vuonna 1924, jonne muuttivat tyttäriensä kanssa. Anna-Liisa oli tuolloin reilut kaksi vuotta. Kolmas tytär Helena syntyi huhtikuussa tässä uudessa kodissa. Helenallakin oli maailmaan tulossaan auttamassa paikkakuntalainen hieroja, Palmun Manta.
Vanha torppa käsitti pakarin, jossa oli iso muurattu uuni. Pakarissa perheen isällä Oskarilla oli höyläpenkki, joka oli ahkerassa käytössä kirvesmiehen puuhille. Siinä veistettiin hevosreet ja monet tarvekalut arkisiin töihin. Samoin ikkunanpuitteet tulevaan uuteen asuinrakennukseen, joka oli suunnitelmissa. Nurkassa jökötti myös taikinatiinu hapanleivän valmistusta varten. Äiti Hilda leipoi kaiken leivän kotona, sekä happaman että kakon, joskus myös lonkia, joista osa kuivattiin korpuiksi.
Anna-Liisa muistaa, kuinka ruoka kotona ja Ritalan äitin luona piti siunata ruokailun jälkeen:

Kiitos Jumalalle,
ruoan, juoman antajalle.
Kiitos Jumalalle

Anna-Liisan ollessa neljävuotias syntyi perheeseen poika Otto Oskari keväällä 1926.
Helena ja Otto olivat Anna-Liisan lähimmät leikkitoverit kotona, kun Saarakin oli jo koulussa. Koska asuttiin maalaistalossa, lapset leikkivät maalaisleikkejä matkimalla isojen ihmisten töitä.

Anna-Liisa muistaa elävästi, kuinka hän Oton kanssa vei leikisti sontaa pellolle. Äiti oli antanut heille pesuvadin, jonka he täyttivät ihan oikealla lehmän sonnalla. Millähän he sitä loivat? Sitten toinen heistä muuttui hevoseksi ja toinen ajomieheksi ja niin pesuvati kuormineen kuskattiin marjapensaan alle. Jostain kai löytyi narun pätkä suitsiksi.

Pienestä pitäen lapset joutuivat heti kun vähänkin kynnelle kykenivät ihan oikeisiin töihin. ”Laiskuus on kaiken pahan alku ja juuri”, varoitettiin Raamatussakin.
Saara oli mennyt kouluun ja saanut sieltä lukukirjan, jossa oli satuja. Lienevätkö olleet Saaran koulukirjasta vai mistä peräisin sadut, joita isä Oskari luki pyhäaamuisin lapsilleen. Niistä erikoisesti ”Hannu ja Kerttu” on jäänyt Anna-Liisan mieleen lähtemättömästi. Siinä kohdassa, jossa lapset jätetään oman onnensa nojaan synkkään metsään, häneltä tuli katkera itku, kun sääli pieniä lapsia kohtaan valtasi mielen. Ja vaikka sisarukset yrittivät tyynnytellä ja lohdutella: ”Ko ei se oo totta, se on vaan satua”, se ei auttanut Anna-Liisaa yhtään.

Samana syksynä 1929, kun Anna-Liisa pääsi aloittamaan koulunkäynnin, syntyi pikkuveli Vihtori Henrik. Anna-Liisa muistaa, että pieni Vihtori itki usein. Silloin hänen kävi kovasti sääliksi pikkuveljeä. Veljellä oli silmätulehdus, joka saatiin sitten onneksi paranemaan. Pervonsuon pihassa kasvoi omenapuu, jonka oksaan äiti kesäaikaan ripusti vauvankopan roikkumaan mennessään itse navettaan askareille.
Suomessa oli säädetty oppivelvollisuuslaki Anna-Liisan syntymävuonna 1921. Kouluun mennessään Anna-Liisalla oli äidin ompelema kankainen koululaukku, jonne saisi aapiskirjan. Alakoulun opettajana oli Helmi Hakala. Anna-Liisa sai vierustoverikseen koko kouluajaksi Luukolan Hilkan, yläkoulun opettajan tyttären. Muita koulutovereita olivat naapurin poika Kauniston Viljo, keskemmältä Vampulaa Vänniön Liisi ja Tupamäen ”plikat” vähän edempää, tultaessa Matintalon peltoaukealle.

Opettaja oli kovin ankara. Hän saattoi karttakepillään lyödä jonkun pojan sormille niin, että ne vaurioituivat loppuiäksi. Hän sai raivokohtauksen, kun Viljo tavasi ensin ihan oikein ”väs-tä-räk-ki” mutta sanoi koko sanan lopuksi kuitenkin ”västräkki”, kerta toisensa jälkeen. Tekikö poika sen tahallaan vai osaamattomuuttaan, ei selvinnyt Anna-Liisalle. Luokkatovereita kuitenkin asia huvitti.
Koulumatkaa kertyi pari kolme kilometriä. Puinen maalattu Kukonharjan kansakoulu erillisine ala- ja yläkouluineen oli rakennettu joen rannalle. Sekä ala- että yläkoulun opettajat asuivat koulun yhteyteen rakennetuissa asunnoissaan. Jonkinlainen silta kulki yli joen. Rannalla melko lähellä koulua oli myös Alakosken mylly. Kouluun piti kulkea synkän metsätien läpi, ennen Tupamäen ja Matintalon aukeaa, mikä tuntui pelottavalta pimeään aikaan. Voi vain kuvitella, mitä kaikkea outoa metsässä liikkuu, kenties ilkeä noita-akka asustelee siellä, tai iso susihukka lönkyttelee vastaan ja syö suuhunsa. Onneksi useimmiten oli muitakin koululaisia samaan aikaan kulkemassa.
Anna-Liisa oli hyvä laskennossa ja maantiedossa sekä muissakin aineissa Koulunkäynti sujui hyvin. Anna-Liisa joutui kuitenkin jo alakoululaisena Uuno-serkkunsa kaitsijaksi Ritalaan Aili-tätinsä sairastuttua pojan ollessa vielä pieni.

Kuten Anna-Liisan vanhemmat aikanaan, niin myös Oskari-isän sisaren Ailin mentyä naimisiin Nurmisen Aleksin kanssa, hekin asuivat nuorenaparina aluksi Ritalan pirtissä. Anna-Liisa joutui asumaan osittain isoäitinsä luona kouluaikanaan avustaessaan pienen serkkunsa hoidossa.

Anna-Liisa on saattanut pienenä koululaisena tuntea itsensä yksinäiseksi, ellei peräti hylätyksi huolimatta siitä, että ympärillä on hyörinyt perhettä. Ehkä hän herkkänä lapsena on kaivannut oman äidin ja isän syliin. Ehkä tuo aika on jättänyt jälkensä Anna-Liisan elämään, kun hän joutui niin varhain olemaan poissa omien vanhempiensa ja sisarustensa luota ja sai ehkä liian paljon vastuuta monenlaisista töistä, ei ainoastaan lapsenkaitsemisesta, vaan myös Ailin ja Aleksin navettatöistä Uudessatalossa sitten hieman vanhempana.

Kiirastorstaina vuonna 1937 Anna-Liisa pääsi ripille Vampulan kirkossa. Mustan rippipukukankaan hän sai tädiltään ja puvuksi kankaan ompeli Helmi Aaltonen samalta kylältä ”Rippikuvaan” Anna-Liisa pääsi vasta parin vuoden päästä ollessaan palveluksessa Hämeenkyrössä vuonna 1940.
Harrastuksiin kuului lähinnä käsin ommellut työt. Koulussa oli opetettu tekemään muun muassa tyynyliina ja paita, jonka reunaan ommeltiin ”lanketti”-koristetta, jonkinlaista piparkakkupäärmettä.
Vuonna 1938 Anna-Liisa pyrki ja pääsi karjanhoitokouluun Tyrväälle, vaikkei ollut vielä kahdeksaatoista, mikä oli kouluun pääsyn virallinen alaikäraja. Karjanhoitokoululla opiskeltiin pari viikkoa, jona aikana uudet oppilaat joutuivat myös perunannostoon. Heti tuon jakson jälkeen Anna-Liisa lähti harjoittelupaikkaansa Luvian Vähä-Ruutille.

Juuri kun hän oli päässyt harjoittelun alkuun, hän sai soiton isältään, että äiti oli kuollut. Anna-Liisa pyysi emännältä lupaa päästä äitinsä hautajaisiin ja ilmoitti myös halunsa tulla takaisin töihin hautajaisten jälkeen.

Anna-Liisa muistaa surullisena sen, kuinka hän lähtiessään kouluun näki äitinsä viimeisen kerran. Äiti oli ollut kauempana pellolla työssä, kun Anna-Liisa kulki tiellä ohi. Häntä surettaa vieläkin, kuinka ei rohjennut vilkuttaa äidilleen hyvästiksi, vaikka mieli teki, koska arasteli isoäitiään. Jospa Ritalan äiti näkee ja on vihainen! Hän tunsi olevansa puun ja kuoren välissä.

Karjanhoitoharjoittelu jatkui seuraavaan syksyyn, jolloin palattiin koulunpenkille.
Marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939 alkoi Suomen ja Neuvostoliiton välinen sota. Miehet kutsuttiin aseisiin rintamalle, naiset jäivät kotiaskareihin ja huoltotehtäviin. Talvisodan alkaessa karjanhoitokoulu suljettiin ja siitä tehtiin sotilasmajoituskohde. Koulunkäynti teorian osalta loppui siihen, alkoi ”pitkän linjan” käytännön koulutus. Anna-Liisa lähti haistelemaan etäisempiä tuulia karjanhoitokoululta saamansa osoite tienviittana. Hän vaihtoi työpaikkansa Hämeenkyröön Iso-Muotialle. Penkoessani isäni renginkaappia, sieltä sattui käteeni myös emännän Anna-Liisalle antama työtodistus kirjelehtiöpaperille musteella kirjoitettuna.
Hämeenkyrön jälkeen Anna-Liisa palasi Tyrväälle ja sai paikan karjanhoitajana Korkki-nimiseltä tilalta. Alkoi jatkosota. Siviili-ihmisille annettiin ohjeet olla pimennettyjen verhojen takana. Niinpä Anna-Liisakin osallistui karjanhoitokoululla pidetylle kurssille, jolla opastettiin valmistamaan tummasta paperista laskosverhoja. Jostain ullakolta saattaa vieläkin löytyä tällaiset verhonrääppeet. Anna-Liisa muistaa, kuinka hän toisten kanssa kävi rautatieasemalla katsomassa Simpeleeltä Tyrväälle saapuvia kaatuneitten ruumiskuljetuksia. Ei koskaan tiennyt, kenen omainen tai tuttu oli tuotu kotiin jalat edellä.
Vaikka Tyrväällä kaikki sujui hyvin, Anna-Liisa vaihtoi maisemaa Lounais-Suomen Perniöön ja sai palveluspaikan Knaapisen tilalta. Jatkosodan aikana Hangon kaupunkia pommitettiin rajusti ja sen Knaapisenkin palvelijat saattoivat todistaa navetan ylisiltä, kun räjähdysten valonleimaukset ja liekit näkyivät selvästi Hangosta sinne asti pimeässä.

Sota-aikana nuorille naisille annettiin tuntemattomien sotilaiden osoitteita, jotta he kirjoittaisivat rintamalle ja kertoisivat kotikenttien oloista ja loisivat uskoa ja toivoa taistelukenttien urhoihin. Anna-Liisallakin on runsaasti säilyneitä kirjeitä ja valokuvia ”sotakirjeenvaihtoajoilta” näiltä uusilta tuttavuuksilta. Noihin aikoihin nuoret kävivät myös ahkerasti valokuvauttamassa itsensä joko yksin tai yhdessä ystävänsä kanssa. Muotokuvia vaihdettiin keskenään. Siihen aikaan kuvat olivat hienoja musta-valkoisia.
Anna-Liisa palasi takaisin kotipaikkakunnalle. Heti oli työpaikkoja tarjolla taloissa, mutta hän valitsi ehkä jonkinlaisesta velvollisuudentunteesta jälleen Aili-tätinsä perheen. Täti sairasteli edelleen.

Nurmisen perheessä, Alholassa, töissä ollessaan Anna-Liisalle piti seuraa Jussi, paikkakuntalainen nuorimies. Hieman myöhemmin toinen nuorimies Aleksi kuitenkin hurmasi Anna-Liisan ehkäpä grammarin soitollaan ja tanssitaidollaan. Tanssimisesta Anna-Liisakin nautti. Aleksi oli muuttanut Mellilästä auttamaan sisariaan, etenkin samassa kylässä asuvaa Mandia, joka oli jäänyt leskeksi.

Iltaisin Pervonsuolle sai kokoontua nuoria hauskaa pitämään. Sota-aikana oli tanssiminen kielletty, mutta koska sotapojat itse lomillaan halusivat rentoutua tanssien, Anna-Liisan Oskari-isä antoi nuorille luvan kokoontua heillä. Siellä Aleksi soitti uusia levyjään, oltiin yhdessä, seurusteltiin ja tanssittiin.
Anna-Liisa meni Aleksin kanssa kihloihin helmikuussa 1943. Heidät vihittiin avioliittoon kesäkuussa 1943 Vampulan pappilan kansliassa kahden todistajan läsnä ollessa. Pariskunta muutti vuokralle Lehtimäkeen, muutaman hehtaarin maapaikkaan, jossa saattoi pitää pientä karjaa. Myös Lehtimäkeen kokoontui nuorisoa kuuntelemaan grammarin soittoa ja tanssiminen jatkui – yleisön pyynnöstä.

Kommentointi on suljettu.