Muisteluksia Joulusuolta

Mikko Vehmas:

Muisteluksia Joulusuolta

Joitakin vanhoja muistoja, muisteluksia ”Joulusuolta”.

Meidän mummulastamme, isän kodista.

Hänen rakkaista vanhemmistaan, mummustamme Almasta ja papastamme Akustista.

Nämä muistelukset eivät ole minkäänlaisessa ikäjärjestyksessä, vaan kerron, mikä on mieleen muistunut ja tarttunut. Jäänyt.

Vuosiluvuistakaan ei ole tietoa, mutta Mikon (kirjoittajan) lapsuudesta ja nuoruudesta ne ovat kuitenkin.

 

* * *

Matkustaminen oli siihen aikaan työtä ja tuskaa. Aikaa meni, helposti suuri osa päivästä Joulusuolta tultaessa.

Junat olivat tietenkin höyryjunia, höyryvetureita.

Maailma oli pullollaan kivihiilen savua ja katkua.

Puutakin ainakin osin vetureissa käytettiin.

Jollakin konstilla oli päästy Humppilan asemalle. Todennäköisesti pappa oli tuonut meidät kaikki hevosellaan.

Humppilan asema oli senaikaiselle nassikalle valtava maailma. Mukana olivat isä, äiti, Helena ja minä. Olivatko nuorimmat, Pena ja Marjatta, sitä en muista. Pieni tai pieniä oli kuitenkin mukana.

Aikanaan pääsimme junaan. Kolmanteen luokkaan, puupenkeille. Aivan kummallisia vehkeitä ja ihmetyksen aiheita sen ikäiselle mukulalle.

Toijalassa jo piti vaihtaa junaakin. Muistan, että junanvaihdossa oli aina kiire. Varsinkin kun mukuloita oli mukana eikä kaikilla ollut paras päivänsä.

Eväätkin oli, siihen aikaan aina.

Mummu oli ne tehnyt. Leipää tietenkin, sitä Joulusuon uunissa paistettua. Leipien päällä voita ja palvattua sianlihaa. Sekin tietenkin Joulusuon saunan parvesta.

Mukuloille ainakin oli maitoa pullossa. Siitä en ole varma, syötiinkö eväät siinä ennen Toijalaa vai vasta sen jälkeen. Eväät kuitenkin aina oli, mennen tullen.

Jotenkin oli tultu Tampereelle niin myöhäisellä junalla, että ne harvat linja-autot, jotka päivän mittaan Ylöjärvelle meni, olivat jo menneet. Vanhemmilla oli tietenkin huoli, millä tästä nyt mennään tällaisen pesueen kanssa.

Kaupungissa kulki vielä joitakin vuoroja Lamminpäähänkin, joka oli lähinnä Ylöjärveä. Sillä tultiin sitten Lamminpäähän. Siitä olisi ollut vielä neljä kilometriä kotiin. Sen pienimmän, tai pienimpien. kanssa siitä neljästä kilometristä ei olisi tullut mitään. Oli matkalaukku. Oli tuliaisia, mutta erityisesti pieniä mukuloita.

Lamminpään ja Ylöjärven rajalla asui entinen ylöjärviläinen, nimi taisi olla Mäkipää.

Sinne heidän ovensa taakse menimme kolkuttelemaan. Vanhemmat kertoivat, mikä oli homman nimi ja pyysivät yösijaa koko porukalleen.

Sitä en muista, millainen se oli. Todennäköisesti nukuimme jossakin lattialla, siskonpetillä.

Seuraavana päivänä sitten, kun Ylöjärvellekin alkoi kulkea niitä harvoja linja-autoja, jatkettiin matkaa. Se viimeinen neljä kilometriä. Oli se senaikainen matkustaminen todella onnetonta.

Tässä nyt oli kysymys siitä, että oli pieniä lapsia. Mutta muutenkin. Noin sata kilometriä meidät eritti sieltä ”paratiisistamme”. Silläkin matkalla piti huonoimmillaan yöpyä.

Arvata saattaa, että matkanteko oli itkua ja parkua. Pissahätää ja vanhempien riekaleisia hermoja. Vähän niin muistelen.

 

* * *

 

Kerran olimme mato-ongella Pispan savilävissä, siinä lähellä mummulaa. Lassin kanssa tietenkin. Siellähän me taisimme olla harva se päivä.

No, niissä savilävissa ei tainnut olla muuta kuin ruutanaa. Joskus, aniharvoin saattoi saada jonkin hauenpuikkarinkin. Ei tosin niillä mato-ongilla, vaan Lassen merralla. Lassella oli sellainenkin. Jonkinlainen runkohan siinä oli, todennäköisesti, ja muistaakseni puuta. Muistaisin, että merta oli kudottu kalastajalangasta, sellainen vähän kummallisen näköinen kalanpyydys.

Tulihan sillä merrallakin ruutanoita. Aina joku. Merran paikkaa vaihdettiin alituiseen, muistelen.

Sinä päivänä merta oli lykätty saviläven rannassa kasvaneen suuren pajupuskan alle. Nälkäkin rupesi kiusaamaan ja päätimme lähtiessämme kokea sen merran. Jonkinlaisella seipäällähän se sieltä ronkittiin maalle. Eikä edes meinattu saada, niin paljon se painoi.

Kun vihdoin saimme sen nostettua, merrassa oli niin suuri hauki, ettemme Lassen kanssa arvanneet edes päästää sitä pois.

Muistikuvissani on, että hauki oli merrassa moninkerroin.

Pappaa tässä tarvittiin. Otimme merran haukineen mukaan.

”Pojat pelkäsivät rumilusta”, pappa selvitti tilannetta.

Varmasti hauki syötiin. Ei ehkä juuri sillä kerralla, kun nälkä oli jo niin kova.

 

* * *

Joulusuolla oli rakennusryhmä, jossa olivat sulassa sovussa kanala, aitta ja puuliiteri.

Kun kakaroita olimme, joka paikassa piti olla yhtä aikaa.

Kanala oli tietysti kiinnostavin paikka. Erityisesti ne kanojen pesät. Munat.

Aittakin oli, sellainen pikkuisen salaperäinen paikka.

Siellähän säilytettiin kaikkea sitä ”aarretta”, mitä pienessä maatalossa oli. Lihatiinut, viljat. Kaikki se, mistä talo tavallaan eli.

Sinne puuliiterillekin oli aina välillä mentävä. Se ei ollut yhtä mukava paikka kuin ne muut. Puita kuitenkin kului, kesälläkin. Siellä nyt silloinkin ravattiin, nuoruuden innolla.

Joku oli unohtanut tai heittänyt halkosahan siihen tantereeseen, maahan. Paljain varpain kun siinä taas mentiin vauhdilla, sahanterä osui jalkaan. Tottakai se teki kipeää ja vertakin tuli kuin härän kurkusta.

Sisään vaan, ontuen ja nopeasti. Verisenä.

Rautalehtiä mummu siihen laittoi. Jonkun rätin päälle.

Ei sitä sen kummemmin putsattu, ja millä olisikaan siihen aikaan putsattu. Isovarpaan sivuun tuli sellainen lähes kymmenen sentin pituinen haava. Sahalaitainen. Sellainen rösöpintainen.

Varmasti mummu vaihtoi siihen useammankin kerran rautalehtiä ja jonkinlaisen tukon samalla.

Mutta siinä iässä  taisivat tukot tippua, kun aina mentiin.

Siihen jäi suuri, pitkä arpi. Eihän sitä ommeltu.

Se arpi on seurannut Mikkoa koko elämän. Hassua, kummallista. Nyt kun olen kuusikymppinen, arpea ei enää ole. Enkä edes tiedä, kummassa jalassa se oli.

 

* * *

Samoihin aikoihin Pispan Eemilillä oli olkikattoinen lato. Siinä samojen saviprunnien vieressä. Vasemmalla, kun Joulusuolle mentiin.

Ehkä me Lassen kanssa oletimme kuuluvamme metsästäjäsukuun.. Näin luulen.

Ainahan meillä oli jousipyssyt. Kaarikoiksi niitä sanottiin. Jonkinlainen katajankrääkky oli taivutettu ja sidottu hamppunarulla kiinni. Kaarikon tekeminen ei ollut työ eikä mikään. Eikä edes aineista ollut pulaa. Aholan metsästä kyllä löytyi.

Mitä nyt siitä hampusta, joskus.

Nuoliahan piti olla. Eihän kaarikosta muuten mitään iloa ollut.

Niiden kanssa se päivä tuhraantui.

Usein kävi vielä niin, että juuri kun olit saamassa sen reippaasti puolimetrisen nuolen valmiiksi ja teit loppusilausta, se katkesi. Ei siinä aina ollut tippakaan silmästä kaukana.

No, kaarikot meillä oli ja joku hassu nuolikin molemmilla ”uroilla”. Riistaa piti tietenkin löytää, eihän sitä muuten.

Varma paikka oli Eemelin ladon olkikatto. Siellähän nyt uinailu aina jotakin. Siis sinne.

Olihan siellä silloinkin ainakin peltosirkkuja. Pirunmoinen jono siellä harjalla.

Sinne nuolet sujahtivat, kaikki. Ja jäivätkin sinne, jokaikinen. Eiväthän ne olkikatolta putoa.

Kauhea huoli. Nuolet ovat siellä eikä yhtään peltosirkkua hengettömänä.

Jaa. Sisäpuolelta vaan kattoon reikä, reikiä.

Nuolet saatiin, ainakin osa niistä. Sirkut olivat menneet.

Palatessa Eemeli oli Joulusuolla. Eikä meitä taidettu myötäkarvaan silittää.

 

* * *

 

Tämä muistelus on varmasti vanha, mutta se on säilynyt läpi elämän.

Joulusuolle oltiin menossa. Muita lapsia en muista olleen mukana.

Ollaan hevosen reessä. On pimeätä ja aivan huikaiseva tähtitaivas. Eli pakkasta varmasti oli.

Pieni nyytti katseli vällyjen alta kirkasta tähtitaivasta. Katseli tummia, teräviä kuusten latvoja, jotka vilistelivät ohi.

Poika on reessä vällyjen alla nukkuma-asennossa. Molemmilla puolilla on joku. He kohentelevat vällyjä pojan ylle.

Hevonen hölkyttelee. Jotakin harvaa puhettakin.

Taivaan valot ja kuusten sahalaitaiset latvat.

En tiedä, en muista oliko aisakelloja. Tiukuja.

Sille senaikaiselle pojalle ne tiu´ut kuitenkin soivat. Edelleenkin.

 

* * *

 

Olen siinä mielessä tosi onnellinen, että meillä on ollut tällainen mummula. ”Joulusuo”. Se on ollut taivaan lahja sinä köyhänä, ankeanakin aikana, Olen kiitollinen, kun olen saanut olla silloin nuoruudessani niin monessa mukana.

Olen ollut tervahaudalla. En tosin aamuun asti.

Tiilimiilulla. Pellavia loukuttamassa. Lihtaamassa. Lihaa palvaamassa. Katsomassa kun mummu teki verimakkaroita. Leivontapäivillä.

Olen saanut elää aikaa, jolloin ei ollut jääkaappeja ja pakastimia. Ei edes kunnon kellaria.

Aikana, jolloin periaatteessa tehtiin kaikki itse. Jopa vaatteet. Minulla on ollut rohtimiset laukkuhousut.

On minunkin paikkani niistä hieraantunut veriselle.

Laukkuhousut olivat tavallaan kuin nykyiset bermudat. Ei nyt aivan sellaiset. Jos niistä sattui nappi tipahtamaan, hätä oli suuri. Sieltähän näkyi kaikki. Takapuoli ainakin.

Ei ollut silloin mummulassa sähköä. Vain öljylamput.

Myöhemmin karpiitilamput. Jopa pärettäkin käytettiin. Hyvinkin muistan Alma-mummuni menneen päreen valossa navettaan.

Kynttilät tehtiin joskus itse. Sulaa talia vain paperitruuttiin.

Samoin kaikki muukin.

Leipää leivottiin kerralla niin, että orret tulivat täyteen. Limut mummu hautasi jyvälaariin. Harvoin oli nisua, vehnästä. Halla vei useinkin vehnän.

Mummu oli aina niin hyvä lapsille. Hän teki lätyt ohrasta. Eiväthän ne niin hyville maistuneet lapsen suussa kuin vehnäiset, mutta varmasti olivat terveellisiä.

Kyllä minä niitä aikoja muistelen suurella kaiholla. Vaikka elämä oli köyhää, yksinkertaista ja raskasta. Siltikin.

 

* * *

Joulusuolla mentiin aina pyhäkouluun. jos sellainen jossakin oli. Varmasti oli sunnuntai, koska olimme menossa pyhäkouluun, Lasse, Salme ja ainakin minä. Muita en muista.

Menimme tietenkin jalan Aholan metsän halki Lystilää kohti. Mahdoton määrä lehmiä tulee vastaan Aholan metsässä. Ja aivan suoraan kohti. Juosten ja mouruten kuin Viertolan härät. Eihän siinä muu auttanut kuin painaa puuhun. Aika korkeallekin vielä. Lasse oli jossakin, minä jossakin. Salme taisi keritä takaisin Joulusuolle.

Sitä en muista, kauanko siellä jouduttiin olemaan ja mentiinkö koko pyhäkouluun. Ainakin lehmät puiden alla paimensivat meitä.

Aiemmin ei ole tarvinnut lehmien takia puuhun mennä. Silloin piti.

 

* * *

 

Emme silloin enää olleet kakaroita Lassen kanssa.

Jonkinlaisia kuitenkin.

Joulusuolta talutettiin päivittäin lehmät sinne Lystilän maille. Näin oli tehty silloinkin Lassen kanssa. Sinäkin armaana päivänä.

Päivä paimenessa avaralla pellolla on pitkä. Varsinkin jos ei ole tekemistä.

Saviläpiä sielläkin oli. Sitä en muista, oliko niissä ruutanoita ja yritettiinkö niitä kalastaa. Ainakin suurimman osan päivää istuimme siinä saviläven reunalla.

Olimme paimenessa.

Lystilän nuorin poika tuli sinne kaveriksemme. Hänhän oli Lassen serkku.

En muista siitä päivästä paljon mitään. Oliko sitten vähän kiusattu tätä Lystilän nuorinta poikaa.

Palatessamme Joulusuolle lehmien kanssa  matkalla oli ”vastaanottokomitea”. Pari aikuista siskoa ja veli.

Turpiinhan me saimme. Lasse enemmän kun oli tuttu. Olimme kuulemma kiusanneet pikkuveljeä. Ei siinä tainnut veri valua, ei ainakaan paljon.

Joulusuolle päästyämme rakensimme navetan päätyyn Lystilään menevän tien päähän oikein kunnon ritsat. Siltä varalta, jos vielä tulevat.

Junttasimme pari metristä rankaa maahan ristiin. Kokonainen vanhan pyörän sisäkumi niihin. Testasimme. Nyrkinkokoinen kivi lensi Aholan metsään ja vei koivusta tuohen ja kuoret.

Havaittiin hyväksi. Ei tarvittu koskaan. Määrättiin purettavaksi.

* * *

Posti tuli siihen aikaan silloin kun tuli.

No, eihän sitäkään roikotettu kotiportille, vaan se piti hakea koululta.

Se tuli joinain päivinä, ei varmasti kaikkina.

Sinne oli taas jouduttu Lassen kanssa koululle postia hakemaan. Jumalaton lumimyräkkä. Lunta tuli taivaan täydeltä tuulen kanssa. Joulusuolle menevän reen jäljetkin olivat hautautuneet jonnekin.

Jotakin postia saimme sieltä mukaamme. En muista, pitikö tuoda muidenkin postit samalla. Luulen, että piti.

Joku lehti Joulusuolle ja joulukortti Amerikasta.

Joulukorttia ei sitten löytynytkään, kun Joulusuolle päästiin. Varmoja oltiin, että alkujaan sellainen oli.

Ehkä sekään ei mennyt ihan päänsilityksellä. Varmasti ei.

Kortti oli kuitenkin joskus myöhemmin löytynyt. Liekö vasta lumien sulettua.

Eivätpä ne kaikki pysyneet suurissa kintaissa, varsinkaan lumimyrskyssä.

 

* * *

Amerikasta tuli Joulusuolle tietenkin aina paketteja. Varmasti kumminkin jouluksi.

En minä ollut eläessäni nähnyt, puhumattakaan syönyt, rusinoita ja luumuja.

Joulusuolla sain ensimmäisen kerran elämässäni tehdä tuttavuutta näihin senaikaisiin aarteisiin. Kuten moniin muihinkin, kahviinkin. Täällä kotona oli ruista paahdettu prännärillä, tehty korviketta. Siellä sai ihan oikeaa kahvia. Peltisissä suurissa purkeissa. Maxwell House. Ehkä jotakin sinne päin.

Vaatteita paljon Salmelle.

Sellaisen Amerikan paketin avaaminen oli jo itsessään tapahtuma. Koko komeus oli suljettu kuin valkeaan lakanakankaaseen. Ommeltu vielä saumoista kiinni.  Tänäkään päivänä en tiedä, mikä ajatus oli kaiken takana.

Niin ne vaan tulivat, paketit Amerikasta.

 

* * *

 

Joulusuon aitta oli sellainen vähän hämärä paikka, mutta mukuloille tietenkin oikein mielenkiintoinen. Siellähän oltiin. Aitta oli kahdessa kerroksessa. Enkä muista, että siellä olisi ollut ainoatakaan ikkunaa. Siksi se oli sellainen ”hämärä paikka”.

Siellä sattui olemaan myöskin talon elanto. Ja oli siellä muitakin.

Hiiriä tietenkin oli, mutta myös rottia. Tuskin kuitenkaan paljon. Ainahan pyydykset taisivat olla latingissa. Rottia varten kumminkin. Usein kävimme tarkistamassa, oliko saalista tullut. Välillä oli, välillä ei mitään.

Kerran olimme taas aitan pihapiirissä  touhuamassa kakaroitten touhuja. Leikkejä.

Aitasta alkoi kuulua mieletöntä huutoa, kuin lapsen porua. Sinnehän me tietenkin syöksyimme katsomaan, mikä on.

Rotta oli jäänyt hännästään ja takajalastaan pyydykseen ja huusi. Mukuloilla jumalaton hätä papalle: tule nyt äkkiä, rotalle on käynyt niin.

Pappa tietenkin lopetti rotan kärsimykset hyvin lyhyeen.

* * *

Joulusuon vintillä, ullakolla tai kuinka sitä nyt sanotaankin, siellä oli paljon kaikenlaisia kirjoja. Olivatkohan ne Lennyn, Einon vaiko Lainan ajoilta. Sitä en tiedä. Siellä ne vain olivat.

Joskus niitä siellä selaillessa kirjojen välistä saattoi löytyä kiiltokuvia. Luulen Lennyn niitä sinne laittaneen. Muistoksi. Säilytyspaikaksi.

Kyllähän me ne kirjat menimme läpi moneen kertaan. Sivu sivulta. Aina joskus löytyi jotakin.

Nyt näin myöhemmin olen ajatellut, että olisivatpa ne kiiltokuvat ja muut vielä tallessa. No, varmasti ei ole. Kuvat ovat kadonneet, mutta muistot jääneet. Sellaiset, joita ei varmasti heitetä pois. Nekin muistot, nekin ovat kalleinta, minkä omistan.

* * *

Kun nyt näitä vanhoja asioita, vanhoja niin rakkaita asioita tässä kelailen, niin tippa jos kohta toinenkin tipahtaa jonnekin.

Nyt ovat vain muistot. Osa niistäkin jo painunut manan majoille. Sinne minne me itsekin olemme kaikenaikaa matkalla.

Kyllä nämä muistot, nämä eletyt muistot, ovat varmasti sitä, jonka avulla ja jonka turvin jaksamme tätä elämän ehtoopuolta mennä.

Kipeätähän ne muistot tekevät. Pirun kipeätä tekevätkin. Niiden kanssa on vain elettävä. Niiden kanssa on vain tultava toimeen.

Ne ovat sitä meidän lapsuuttamme ja nuoruuttamme. Sitä aikaa, joka on auttamattomasta valunut sieltä tiimalasista pois.

Emme saa sitä aikaa, niitä elettyjä aikoja, koskaan enää takaisin. Se on ollutta. Se on ollut mennyttä. Se on kuitenkin elettyä.

Niiden rakkaitten ihmisten, sukulaisten ympäröimänä.

Se on ollut elämää.

 

* * *

 

Junahan se oli, jolla niinä alkuaikoina Joulusuolle mentiin. Linja-auto tuli paljon, paljon myöhemmin.

Molemmille piti kuitenkin jonkun olla aina vastassa. Humppilan asemalla, yleensä hevosella. Nuutajärvellä, johon linja-auto tuli, muullakin kyydillä. Joskus polkupyörillä, joskus jopa jalan.

Taas kerran oli tultu linja-autolla Nuutajärvelle. Äiti oli ja minä jonkun kokoisena. Muita en muista.

Kirjeessä oli sovittu, että Akusti-pappa ja Lasse ovat hevosella vastassa. Pimeätä ja muutenkin sellaista ankeaa aikaa kun oli, ei löydetty vastaantulijoita. Ei ollut pappaa eikä Lasseakaan. Niin kuitenkin oli kirjeessä kirjoitettu.

Mitä siinä muuta, pimeään iltayön selkään vaan tallustelemaan kohti Joulusuota.

Eihän se matka (7 km) nyt maailmoja kaada pituutensa puolesta. Kuitenkin sillä kelillä ja niissä olosuhteissa se oli toivottoman pitkä. Aikojen päästä, pimeyden keskeltä alkoi kuitenkin tuikkua tutumpiakin valoja. Sitä en muista, oliko silloin vielä öljylamput.

Pispalle kun päästiin oltiin melkein kuin kotona.

Joulusuolla sitten saimmekin kokea aikamoisen yllätyksen. Pappa ja Lasse olivat olleet meitä vastassa, mutta nyt heitä ei ole missään.

Aikojen päästä he sitten tulivat. Hevosineen päivineen. Olivat tietenkin yllättyneet, kun jo siellä olimme.

Taisi siinä jokin kirpeäkin sana singahtaa, siltä kultaiselta mummulta. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Siellä pimeyden keskellä emme olleet tavanneet. Löytäneet toisiamme. Olivatko he ehkä olleet auton ”väärällä” puolella.

Kyllä sitä asiaa moneen kertaan pohdittiin, sen illan ja vielä seuraavienkin päivien aikana.

 

* * *

 

Heitäkin haluaisin vähän muistella, heitä jotka ovat olleet niin rakkaat, Alma-mummua ja Akusti-pappaa.

Mummusta tiedän ja muistan vähän enemmän kuin papasta.

Mummu, Alma-mummu oli meille se tärkein ihminen siellä suunnalla. Hän sai ottaa vastaan niin ilot kuin surutkin.

Hänen puoleensa me aina käännyimme, aina häneltä löytyi aikaa ja varmasti apuakin. Kun ne murheet eivät niin suurensuuria olleet, siihen aikaan.

Papan taas muistan oikein kultaisena lapsia kohtaan. Koskaan en muista hänen toruneen, vaikka useinkin syytä olisi ollut.

Muistan hänet sellaisena, että hänellä oli jalassaan rohtimiset housut. Pitkät housut tietenkin. Omassa maassa kasvatetuista pellavista.

Rohtiminen pitkä paita, joka oli housujen päällä. Jossakin siinä vyötärön kupeella kapea, nahkainen vyö. Se ehkä vähän roikkui. Siinä vyössä oli puukko tupessaan.

Hän oli hyvä käsistään. Teki kaiken, mitä talo tarvitsi. Usein hän käyskenteli iltaisinkin peltojen laitaa. Katseli ja punnitsi mielessään viljojen kasvua. Pelkäsi tietenkin halloja ja esitti mielessäänkin jonkin vaatimattoman ajatuksen sinne ”yläkerran äijälle”, että hän nyt varjelisi. Että ei kaikki menisi.

Ei ollut lapsilisiä. Ei sosiaaliturvaa. Ei ollut mitään muutakaan. Oli vain kaksi lujaa, vahvaa kättä ja mieletön usko huomiseen.

Lapsille niin hän kuin mummukin olivat ”taivaan lahjat”. Ei tullut koskaan elämässä vastaan sitä, etteivätkö mummu ja pappa olisi siihen ratkaisua löytäneet.

Minusta tuntui, että lapsenlapset olivat heille molemmille aarteita. Ehkäpä heistä välillä saattoi tuntua siltäkin, että me olimme pieniä riiviöitä.

Yhtä kaikki, he mummu ja pappa Joulusuolta, he olivat meidän elämämme.

Joulusuolla kun elettiin kyökissä, siellä oli itäänpäin avautuvan ikkunan alla, tai edessä, kaappi. Pöytä. Kaappi, joka ajoi samalla pöydän virkaa. Pienihän se oli, näin jälkeenpäin muistellen. Vaikka se näyttikin pieneltä, varmasti joka kerta siitä sai vatsansa täyteen.

Jos nyt yrittäisin kuvailla sitä:

Se oli tumma kaappi. Varmasti Akustin itse tekemä. Ylinnä siinä oli kaksi laatikkoa. Niissä mummulla oli kaikki sellainen tarpeellinen.

Ruokailuvälineet: haarukat (kahvelit), veitset, lusikat. Pikkulusikatkin. Sellainen alumiininen teesihtikin.

Emme me tarvinneet silloin muuta kuin lusikan. Ehkä meitä ei ollut opetettu vielä silloin syömään kuin lusikalla. Tai jos oli, perille oppi ei ainakaan ollut mennyt.

Siihen aikaan lusikatkin olivat niin suuria, etteivät suuhun meinanneet mahtua niihin pieniin, senaikaisiin suihin.

Lusikat olivat silloin alumiinia.

Laatikoiden alla oli kaksi kaappia. Pöytä, tai kaappi, oli aina täynnä ruokaa, jotka nyt hetken säilyivät. Varsinaista kylmää paikkaa ei ollut.

Lapselle kuitenkin sellainen kaappi-pöytä oli hieman ongelmallinen, kun jalkoja ei saanut sopimaan minnekään.

Kaapin alle ne eivät sopineet. Siinä piti istua tavallaan vähän vihoittain. Sitä ruokaa kun lautaselta kauhoi, matka oli pitkä. Varmasti ainakin osa kerkisi varisemaan rinnuksille. Housuillekin.

Koskaan ei kuitenkaan nälkä jäänyt. Aina siitä oli hyvä lähteä täysin masuin.

Kiitollisin mielin.

 

* * *

 

Kun olin sellainen pikkuinen, jonkin kokoinen pojanvesseli, en niistä ajoista niin paljon muistakaan. Jotakin kumminkin.

Mummulla oli kuitenkin papalle sellainen ikioma viestitysjärjestelmä.

Ei mummu sanonut koskaan papalle mitään ruokapöydässä, kahvipöydässä. Hän vain sillai kevyesti hymähteli. Useinkin kerran, joskus useamminkin.

Se olikin mummun salainen viestitysjärjestelmä papalle. Mummu hymähti kuin ohimennen kerran, ja pappa tiesi, että älä ota nyt sitä paljoa. Mummu hääri siinä pöydän ympärillä, hyväntahtoisena kuin aina. Hän saattoi yhtäkkiä hymähtää kuin itsekseen.

Niin hän todella tekikin. Mutta se hymähdys oli merkki papalle. Älä nyt ota sitä taikka tätä. Vaikka nälkäkin varmasti oli.

Pappa kyllä tiesi hymähdyksen tarkoituksen. Joskus ehkä nälkä oli voimakkaampi ja mummun hyminät vain kasvoivat.

En ole koskaan elämäni aikana kokenut mitään vastaavaa. Heillä oli ikioma kieli. Silloin kun kaikesta oli pulaa. Kaikkea oli vähän. Useinkin katras, joka piti ruokkia, oli suuri.

Pappa ei koskaan suuttunut, vaikka mummu hymähtelikin. Usein hän lähti ulos. Otti hevosen mukaansa ja lähti hakemaan ladosta heiniä lehmille.

 

* * *

Olen kyllä niin onnellinen, että olen saanut syntyä ja elää juuri siihen aikaan. Siinä miljöössä. Sellaisilla eväillä kuin siihen aikaan.

Vaikka se aika, vaikka se oli ikuista työtä ja tuskaa, se aika kuitenkin oli sellaista. että päivääkään en siitä vaihtaisi pois.

Aika oli köyhää, mutta elämä oli sitäkin rikkaampaa.

Tunnen olevani miljonääri, ilman killingin killinkiä.

 

* * *

 

Vähän tuoreempikin juttu, tämäkin jo yli 60 vuoden takaa. Elettiin kesää 1950.

Oliko se nyt sitten keskikesää, vai sitä ehtoopuolta.

Joulusuolla kuitenkin oli oltu, Helena vanhin siskoni ja minäkin.

Oli se reissun murheellisin päivä. Piti palata takaisin sinne normaaleihin ympyröihin. Palattava takaisin maan pinnalle.

Aamu oli aikainen. Hyvin meidät oli varusteltu matkaan, silloinkin. Olimme tulleet linja-autolla Nuutajärvelle ja sinnehän olimme palaamassakin.

Olimme kuitenkin tulossa polkupyörillä koko porukka, kahdella pyörällä Nuutajärveä kohti. Matkaa nyt sentään vielä oli.

Minä istuin Lassen pyörän rungolla. Takana oli jotakin, siellä pyörän tavaratelineellä. En muista.

Ohjaustankoon oli jotenkin sidottu mummun kutoma ja lähettämä tuliterä matto. Räsymatto.

Salme ajoi sitä toista pyörää ja ilmeisesti Helena istui taakkatelineellä. No, he tulivat siellä takana jossakin. Kiirekin taisi vähän olla. Haisevasuolle tultiin aika huikua. Yhtäkkiä vaan jotenkin rysähti ja samalla keikahti.

Tajusin lentäväni vaakalentoa ohjaustangon yli. Lensin eteenpäin ja ohjaustangolla ollut mattokäärökin oli jotenkin mukana. Lasse lensi ja polkupyörä.

Siellä me sitten jossakin olimme, sannan ja pienien kivien joukossa. Seassa.

Rupesimme kokoamaan sitä omaa minuuttamme. Koettelemaan, toimiiko vielä se ja se. Toimivathan ne.

Sitä en sitten muista, kuinka niiden plikkojen kävi.

Tiellä oli ollut irtonaista santaa, niin kuin nyt normaalisti siihen aikaan. Siihen se etupyörä tökkäsi ja siitä se meno alkoi.

Luulen, että jokin ärräpääkin siinä saattoi tulla. Siinä rytäkässä.

Mummun mattokäärö kuitenkin pyöri omia aikojaan tietä pitkin paljon, paljon pitemmälle kuin pojat.

Syljeskelimme suurimmat kivet suusta. Puristeltiin vähän isoimpia pölyjä kamppeista.

Haettiin ja kiinnitettiin uudelleen se mummun antama mattokäärö siihen ohjaustankoon. Mikko hyppäsi rungolle ja matka jatkui.

Nuutajärvelle päästyämme lasitehdas oli palanut maan tasalle. Auto kuitenkin lähti Tampereelle kaikesta huolimatta.

Ainut asia siinä linja-autossa sinä aamuna oli lasitehtaan palo.

Minä olin silloin 11 ja Helena vähän nuorempi.

 

* * *

 

Vieläkin myöhemmin, tai paremminkin lähemmin, sain aseenkantoluvan isän vanhaan pienoiskivääriin, joka taisi majailla niihin aikoihin joulusuolla. No, tietenkin piti poikien, Lassen ja Ojalan Antin kanssa päästä metsälle. Nyt kun oli luvat ja kaikki.

Joulusuolle, siis oikealla Joulusuolle, sinnehän me poikien kanssa hiippailimme. Pojilla oli siellä sellaiset näkösuojat, risumajat. Niihin jäätiin kyttäilemään, lentääkö tänään teeriä.

Voihan sen jo etukäteen arvata. Silloin ei lentänyt.

Vilukin tuli. Nälkäkin tuli. Pissahätäkin oli.

Jalatkin puutuivat ja maa oli jäistä istua.

Puhua ei saanut. Tupakkia ei saanut polttaa, eikä mitään muutakaan.

Niinpä kyllästyminen iski. Tulivat kaikki vaivat ja vaikeudet.

Poishan sieltä piti lähteä.

Saalista ei näkynyt, mutta sainpa isän vanhan piekkarin mukaani Joulusuolta.

 

* * *

 

Joitakin muistoja ojasta, Sammakkolammilta tulevasta ojasta. Sekin meille mukuloille oli taivas, päästyämme täältä kuivasta mäestä virtaavan veden ääreen.

Muistan joskus alkutalvisin, kun lunta ei vielä ihmeemmin ollut maassa. Oja oli tietenkin jäässä.

Joulusuon potkukelkalla mentiin Lassen kanssa. Otettiin aikamoinen vauhti ja mentiin poikittain ojaan nähden.

Polkaistiin kelkan kyydissä keskellä ojaa. Jäät putosivat laajalta alalta.

Usein oja oli jäätynyt siten, että se oli ollut ääriään myöten täynnä vettä. Myöhemmin vesi oli laskenut ja jääkansi oli jäänyt ilmaan ojan päälle.

Hauskaahan se pojista oli. Usein mummu kielsi sen vaarallisuuden vuoksi.

Kesäisin vesi ojassa oli matalalla.

Kerran oli Lassen kanssa päätetty tehdä ojaan pato.

Oliko tarkoituksena päästä uimaan, muutenhan se ei olisi onnistunut.

Pato tehtiin. Suurimmaksi osaksi turpeista, muistaakseni.

Padosta tuli niin hyvä, että kun Pihlajamäestä naisten piti mennä pyykille. oja oli kuivunut.

Purettavahan se oli. Ehkä kerittiin uimaan.

Ojalla käytiin pesulla.

Siellä niitä yritettiin hangata, variksensaappaita.

Siellä oltiin aina.

Ojassa pestiin ja liotettiin eläinten suoletkin, joista myöhemmin mummu teki verimakkarat. Niin muistelen.

Taidettiin liottaa pellavatkin, joista vaatteet, lakanat, pyyhkeet tehtiin.

Oja oli kuitenkin suuri osa Joulusuota, mukuloitten aarre.

* * *

Kerran oli saatu lupa lähteä yöretkelle Mustajärvelle. Lassen kanssa tietenkin.

Hyvin meidät oli evästetty sillekin reissulle.

Oli juuri sellainen päivä kuin sen ajan kesäpäivät olivat.

Pelkkää auringon paistetta, kaikki tyyni. Niin oli silloinkin.

Uimassa saimme olla tarpeeksemme, kun järvelle kerran olimme päässeet.

Siitä uimataidosta en ole niinkään varma. Jonkinlaisia apuvälineitä ehkä käytettiin, koskapa muistan Lassenkin soudelleen jollain pölkyllä.

En muista, oliko edes telttaa tai vilttiä. Tuskinpa.

Kaikki eväät kuitenkin oli syöty jo ennen puoltayötä.

Suvisen yön valuessa yllemme tulikin jumalaton koti-ikävä.

Mikä siinä sitten auttoi. Vähäiset tavarat kasaan ja yötä myöten Joulusuolle.

Ei tullut meidän ensimmäisestä yöretkestämme yhtään mitään.

Kyllähän meitä nolotti eikä oikein keksittykään mitään syytä.

Ei kehdattu sanoa, että tulikin kesken kaiken koti-ikävä.

 

* * *

 

Niin he sitten aikanaan, kuten me kaikki, ovat haipuneet täältä meidän maailmastamme.

Kipeätä on tehnyt. Kipeätä tekee edelleenkin.

Aina tulee tekemään kipeätä, kun heitä ja sitä ollutta ja mennyttä muistelen.

Joku armas päivä käy meille itse kullekin samoin. Lähdemme, pääsemme sinne, missä he kaikki ovat.

Siksi toivonkin: Pitäkää te kaikki jälkeenjäävät, pitäkää parempaa huolta toinen toistanne.

Te olette sukulaisia. Rakkaita sukulaisia.

 

 

Mikko Vehmas

Muistelukset on kirjoitettu vuonna 2000 ja puhtaaksi kirjoitettu tammikuussa 2004.

 

Kommentointi on suljettu.